KOLMAS LUKU.
Metsänvartijan lapset.
Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut, oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa. Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut niskansa.
— Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.
— Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä… puhutellut häntä?
— Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. —
Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa…
— Onko hän kuollut?
— Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän tähtensä — —.
— Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?
— He ovat Lymingtonissa.