— Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. — Olen pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput. Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä yönä täytyy nukkua minun kanssani.
— Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet tulipunaisiksi. — Kuinka vanha olet?
— Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.
— Entä mikä on nimesi?
— Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.
Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen, missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:
— Edvard, hän on tyttö.
— Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.
— Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.
— Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?