Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.
Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa, pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja metsäpäällikköä.
Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.
Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista, että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi. Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan, johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.
— Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.
— Tämän talon isäntä.
Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista makasi.
— Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.
— Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä. — Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui tuolille pöydän ääreen.
— Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.