— Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain huviksenne?
— Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.
— Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?
— Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone, olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy hajamielisyyteeni.
— Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi, osasiko Edvard kirjoittaa.
— Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä paperiin.
Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: — Suokaa anteeksi, että kysyin teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa eivätkä lukea, enkä minä tiennyt…
— Olette oikeassa, sanoi Edvard. — Minun ei olisi pitänyt ihmetellä teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?
Metsäpäällikkö sanoi: — Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on joutunut?
— Hän on minun luonani, kotonani.