— Teidän luonanne? Miksi niin?
— Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä aion pitää sanani.
Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: — Te olette muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin vienyt papereita ja muuta sellaista?
— Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen isälleen, että…
— Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.
— Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.
Metsäpäällikkö ei vastannut.
— Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. — Ainakin tiesitte hänen asuvan tässä talossa.
— Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. — Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne. Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa; ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.
Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. — Ja niin hankitaan mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.