— Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage, jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.
— Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti takaisin, sanoi Edvard.
Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan syrjään ja kuiskasi hänelle: — Lähde täältä kenenkään huomaamatta, riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä kukaan löydä.
Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli sanomattoman surullinen ilme.
— Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän viereen. — Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen. Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii…
— Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi enkä tahdo olla erilainen.
— Sitä teidän ei tarvitsekaan, eikä kukaan sitä teiltä vaadi. Mutta teidän täytyy myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että te vain pahennatte kuninkaan asiaa huutaessanne julki mielipiteitänne liian avomielisesti. Ajatelkaapa, jos kaikki puoluelaisenne tekisivät samoin, mikä olisi siitä seurauksena? Vankilat täyttyisivät ja kuninkaanne menettäisi parhaat miehensä. Aika neuvon tuo, on hyvä sananparsi, uskokaa minua. Me olemme erimieliset monessa suhteessa, Edvard Armitage, mutta ymmärrättehän, etten minä koskaan kuitenkaan voi käyttää valtaani teidän vahingoksenne — teidän, jota minun on niin paljosta kiittäminen. Miksi tahdotte siis liian rohkealla ja häikäilemättömällä puheellanne pakottaa minua kohtelemaan teitä tylysti toisten läsnäollessa. Olenhan kuitenkin teihin syvästi kiintynyt.
— Minä kiitän teitä hyvästä neuvostanne ja lämpimistä sanoistanne, joihin panen suurta arvoa, sanoi Edvard.
Herra Stone kertoi nyt, että vainaja ja hän olivat olleet vanhoja tuttavia, ja että hän aivan hyvin oli tietänyt hänen piileskelevän Uudessametsässä. Hänen nimensä oli majuri Ratcliff, ja hän ja metsäpäällikkö olivat olleet nuoruudenystäviä ja aina erottamattomia. Herra Stone oli tiennyt, että hän asui näillä seuduin jo ennenkuin hän tuli metsäpäälliköksi Uuteenmetsään, ja oli kauan pelännyt hänen puolestaan.
Kaiken tämän kertoi metsäpäällikkö Edvardille ja kummastuneena tämä virkkoi: