— Suokaa anteeksi, herra Stone, mutta mitä enemmän opin teitä tuntemaan, sitä enemmän täytyy minun teitä kunnioittaa ja samalla ihmetellä, että olette voinut liittyä Cromwellin puolueeseen.
— Minä liityin Kaarle-kuninkaan vastustajiin, vastasi metsäpäällikkö, — senvuoksi, että kuningas tahtoi riistää kansalta vapauden. Mutta en voinut uneksiakaan, että asiat saisivat näin surullisen päätöksen. Vapauttaan ja oikeuttaan täytyy jokaisen puolustaa, mutta en koskaan olisi hyväksynyt rosvoamista enkä kuninkaan murhaa — en milloinkaan. Senvuoksi olenkin nyt joutunut Cromwellin epäsuosioon — Cromwellin, tuon miehen, joka mestautti kuninkaan ja joka luullakseni itse tavoittelee kruunua. Minä ja monet muut kanssani olemme kadottaneet luottamuksemme häneen… niin, Edvard Armitage, nyt tunnette asemani, olen avannut sydämeni teille salaamatta oikeata ajatustani. Mutta minä tiedän myöskin, että te ansaitsette luottamukseni, ettekä sitä väärinkäytä.
— Kiitos luottamuksestanne, herra Stone, huudahti Edvard. — Minä lupaan aina vastedes elämäni taipaleella muistaa sanojanne.
— Oikein, nuori mies! Seuratkaa vain minun neuvoani, älkää olko niin kiivas, se ei ole hyödyksi asiallenne, ja itse joudutte vain suotta vaaroihin. Mutta asiasta toiseen. Tehän sanoitte, että majuri Ratcliffilla oli lapsi, mutta te puhuitte pojasta. Hänellä ei koskaan ole ollut poikaa, ainoastaan yksi tytär.
— Niin, herra Stone, minä sanoin kuulustelussa tavanneeni pojan tässä talossa. Niin luulin itsekin ensin. Majurin tytär oli pojanvaatteissa, ja vasta sisarilleni hän ilmaisi olevansa tyttö.
— Olin siis oikeassa. Mutta Edvard Armitage, tämän nuoren tytön tahdon minä ottaa kotiini. Aion kasvattaa häntä kuin omaa tytärtäni ja luulen voivani olla hänelle hellä isä. Teidän lupauksenne hänen isälleen ansaitsee kunnioitusta, mutta luulen teidän myöntävän, että minä kykenen suomaan hänelle sopivamman kodin kuin te.
Edvard jätti tietysti mielellään Klara Ratcliffin niin kunnollisen miehen huostaan eikä osannut kyllin lämpimästi kiittää metsäpäällikköä siitä, että hän niin ystävällisesti vapautti hänet suuresta edesvastuusta.
— Vielä muuan seikka. Kuten jo ennen olen maininnut teille, Edvard Armitage, olen minä urkkijain ympäröimänä, ja senvuoksi täytyy minun olla hyvin varovainen. Sanoittehan, ettette äsken huomannut mitään papereita.
— Niinpä kyllä, mutta minä epäilen, että niitä mahdollisesti on. Sentähden lähetin veljeni, Alfredin kotiin edeltäkäsin ja käskin hänen kätkeä kaikki paperit, mitä hän löytäisi.
Metsäpäällikkö hymyili.