— Hän pelästyi vieraita ja pakeni meidän huoneeseemme.
— Toivottavasti ei minun läsnäoloni teitä peloita, sanoi herra Stone katsellen tutkivasti molempia tyttöjä. — Teidän ei tarvitse minua arastella. Edvard Armitage, tuokaa nyt esille kaikki arkut ja laatikot, jotka olette tänne kuljettanut.
Se oli pian tehty. Alfred ja Pablo kantoivat kaikki arkut ulos, ja metsäpäällikkö ja kirjuri penkoivat ja hakivat, mutta papereita ei löytynyt. Lopuksi tutki kaksi aseistettua miestä talon juurta jaksain löytämättä muuta kuin aseet ja haarniskan, jotka Edvard sanoi tuoneensa kotiin, koska ne olivat arvokkaita ja vainajan tyttären omaisuutta.
— Ei maksa vaivaa enää etsiä papereita, sanoi herra Stone. — Minun täytyy kuitenkin ennen lähtöäni tehdä muutamia kysymyksiä vainajan tyttärelle. Mutta koska hän kuuluu olevan peloissaan, lienee parasta, että te muut menette ulos siksi aikaa. Hän ei luultavasti uskalla puhua, kun meitä on niin monta.
Kirjuri ja hänen apulaisensa poistuivat huoneesta, ja Edvard toi Klaran tyttöjen makuuhuoneesta. Hän ujosteli vierasta miestä ja painautui itkien Alicea vasten. Mutta metsäpäällikkö tervehti häntä ystävällisesti ja sanoi:
— Tulepas luokseni, Klara. Sinä et ehkä tiedä, että olen vilpitön ystäväsi, ja nyt kun isäsi on kuollut, toivon, että tulet asumaan minun ja tyttäreni luo. Tahdotko seurata minua ja tulla lapsekseni?
— Minä en tahdo lähteä Alicen ja Editin luota. He ovat niin ystävällisiä minulle, vastasi Klara itkien.
— Niin, sen kyllä arvaan, mutta pikku Kateni ja minä olemme myöskin sinulle ystävällisiä, sanoi metsäpäällikkö, — ja jos isäsi saisi määrätä, neuvoisi hän varmaankin sinua seuraamaan minua. Etkö muista minua enää, Klara? Olethan sinä usein pikkutyttönä istunut minun polvellani. Vieläkö muistat suurta pähkinäpuuta, joka levitti oksiaan arkihuoneen ikkunan ulkopuolella?
— Muistan, vastasi Klara ja katseli kummastuneena vierasta kirkkailla silmillään.
— Entä muistatko Jasonia, suurta pihakoiraa, jonka selässä usein ratsastit?