— Kyllä, mutta se kuoli jo monta, monta vuotta sitten.
— Niin se kuoli, kun sinä olit kuuden vuoden vanha. Ja muistatko vielä, minne vanha puutarhuri sen hautasi?
— Mulperipuun juurelle, vastasi Klara.
— Aivan oikein, ja minä olin mukana, kun Jason rukka haudattiin. Ehkä tunnet minut paremmin, jos otan hatun päästäni, sillä minä olin silloin toisella tapaa pukeutunut kuin nyt. Katsohan nyt oikein tarkkaan, etkö minua tunne?
Klara, joka ei enää pelännyt, katseli hetken aikaa miettiväisenä metsäpäällikköä. Sitten hän äkkiä huudahti: — Te kutsuitte minun isääni Filipiksi ja hän sanoi teitä Kaarleksi.
— Oikein, tyttöseni, sanoi metsäpäällikkö painaen Klaran syliinsä. —
Sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä. Tahdotko nyt tulla luokseni.
Minullakin on tytär, joka on sinua vähän vanhempi. Hän tulee kovin
iloiseksi saadessaan sinusta pienen, herttaisen sisaren.
— Saanko joskus tulla tervehtimään Alicea ja Editiä?
— Saat kyllä, ja Kate tulee mukaasi… Eikö totta, Edvard? Saahan tyttäreni tulla tervehtimään sisarianne? Minä en nyt tänään vielä vie sinua kotiini, lapseni. Vasta muutaman päivän kuluttua tulen sinua noutamaan. Hyvästi, Klara pieni, hyvästi, pikku tytöt. Hyvästi, Alfred Armitage. — Kuka on tuo nuori poika?
— Muuan mustalaispoika, joka sattumalta on jäänyt seurueestaan ja joutunut meidän huostaamme, vastasi Edvard.
— Vai niin! Hyvästi nyt, Edvard Armitage, sanoi metsäpäällikkö ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Hyvästi ja näkemiin.