Sitten herra Stone lähti ulos seuralaistensa luo Edvardin saattamana; ja kun hän nousi ratsunsa selkään, sanoi hän kylmästi Edvardille: — Tietäkää, Armitage, minä tulen pitämään teitä tarkoin silmällä.
Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti matkoihinsa.
— Mistähän syystä hän puhutteli sinua noin ynseästi, Edvard? kysyi
Alfred, kun veljekset taas olivat kahden kesken.
— Siksi, että hän tarkoittaa hyvää, mutta ei tahdo, että muut saavat siitä tietää, vastasi Edvard. — Mutta tule sisään, Alfred, minulla on sinulle yhtä ja toista kerrottavaa, joka varmaankin panee sinut ymmälle.
— Minä olen jo ymmällä, vastasi Alfred. — Kuinka saattoi metsäpäällikkö niin tarkoin tuntea Klaran isän?
— Minä selitän sinulle kaikki ennen maata panoamme, mutta mennään nyt sisälle.
Veljekset juttelivat sinä iltana kauan aikaa. Edvard kertoi Alfredille kaikki, mitä herra Stone ja hän olivat keskustelleet. Hän kertoi myöskin, että Kaarle-kuningas oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi.
— Olen iloinen, Edvard, että sinä ja metsäpäällikkö olette niin hyvissä väleissä, sanoi Alfred. — Melkeinpä toivoisin, että suostuisit, jos hän tarjoaa sinulle jonkun edullisen toimen.
— Minäkö palvelisin kuninkaani vihollisia, Alfred! Ja sitäpaitsi en voi jättää sisariamme, vastasi Edvard.
— Siinä suhteessa voit olla huoleti, vakuutti Alfred. — Pablo ja minä pidämme kyllä huolta tytöistä — ja maanviljelyksestä samoin. Ja tiedätkös mitä, Edvard — jos nyt kuningas jonakuna päivänä tulisi maahan joukkoineen, niin et kai sinä silloin epäilisi meitä jättää, vai kuinka? Miksi et siis saata tehdä sitä heti? Sinun suuret luonnonlahjasi eivät pääse kehittymään täällä erämaassa, ja mielesi palaa maailmalle. Jos sinä lähdet täältä, hyödytät ehkä meitä ja Kaarle-kuninkaan asiaa enemmän kuin vain kaatamalla hänen metsänriistaansa… Tämä on minun mielipiteeni.