— Kenties olet oikeassa, sanoi Edvard hymyillen, — mutta minä en voi luvata muuta kuin että todella suostun, jos minulle tarjotaan sellainen toimi, jossa rehellisellä tavalla voin edistää oikeata asiaa.
— Enempää en pyydäkään, Edvard, ja nyt lienee paras lähteä levolle.
Seuraavana aamuna kaivettiin rauta-arkku ja lipas, jonne Alfred oli kätkenyt kaikki paperit, taas esille. Edvard avasi arkun ja siinä oli melkoinen määrä kultaa ja suuri joukko kalleuksia ja koruja, joiden arvoa Edvard ei tuntenut. Papereita hän ei avannut, vaan päätti jättää ne metsäpäällikölle, johon hän tiesi voivansa luottaa. — Kaikki nämä korut ovat sangen kallisarvoisia, arvaan minä, Alfred, sanoi Edvard, — ja se ilahduttaa minua Klaran tähden. Hän on herttainen lapsi ja me tulemme paljon kaipaamaan häntä.
— Niin, en todellakaan ole koskaan nähnyt herttaisempaa tyttöä. Kuinka kauniit silmät hänellä on! Oletko kuullut, että hän kerran kulkiessaan Lymingtoniin oli vähällä joutua mustalaisjoukon käsiin?
— En, siitä en ole kuullut. Ihmettelen vain, että hänen isänsä salli hänen käydä niin kauas yksin.
— Hänen isänsä ei voinut muuta, hätä ei tiedä lakia.
— Mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistan nyt, että samana päivänä, jolloin eksyin ja tapasin molemmat rosvot, näin koko suuren parven villihevosia. Ajattelin silloin itsekseni: eiköhän Alfred keksi jotain keinoa saadakseen jonkun noista, Kimo käy jo vanhaksi ja me tarvitsemme uuden hevosen.
— Me tarvitsemme kaksikin, Edvard, ja minä hankin kyllä ruokaa niille, kun vain ensin saan ne kiinni.
— Niin, siinäpä pulma onkin, sanoi Edvard, — ja pelkäänpä, että se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne ovat arkoja kuin kauriit ja nopeita kuin tuuli.
— Sen kyllä tiedän, mutta saammehan nähdä. Nykyään minulla kuitenkin on niin monta rautaa tulessa, että asia saa toistaiseksi levätä.