Kolmen päivän kuluttua tuli Oswald metsänvartijantalolle herra Stonen lähettinä ilmoittamaan, että hän seuraavana päivänä aikoi tulla noutamaan pikku Klaraa.
— Herra Stone tuo pienen hevosen mukanaan. Hän arveli, että pikku neiti ehkä tahtoi ratsastaa.
— Osaatko ratsastaa, Klara? kysyi Edvard.
— Kyllä — ellei hevonen ole liian raju.
— Ei, se on vanha, siivo hevonen ja ellei neiti halua ratsastaa, saa hän ajaa kärryissä, jotka tulevat tavaroita varten. Herra Stone ja minä olemme puhuneet näinä päivinä paljon sinusta, jatkoi metsävouti Edvardille. — Ja hän näkyy olevan hyvin mieltynyt sinuun. Hän sanoi tällaisina aikoina tarvittavan sinunlaisiasi miehiä, ja koettaa keksiä jotain soveliasta tointa sinulle.
— Olen kiitollinen hänen hyvästä ajatuksestaan, vastasi Edvard, — mutta minä en usko, että hänellä on mitään paikkaa, jonka minä voin vastaanottaa.
— Niinpä minäkin arvelin, vaikka en mitään sanonut. Hän kyseli minulta myöskin kaikenlaista vanhasta Jaakko Armitagesta ja ahdisti minua kovasti. Viimein hän kysyi, olivatko sisaresikin saaneet kasvatuksensa Arnwoodissa. Minä vastasin, etten luullut sitä, he olivat vain usein käyneet leikkimässä everstin lasten kanssa. Koko ajan hän katseli minua tutkivasti ikäänkuin lukeakseen ajatukseni, arvaan hänen epäilevän, ettette olekaan vanhan Jaakon lapsenlapsia. En kuitenkaan usko hänen aavistavan oikeata syntyperäänne, ainakaan hän ei saa sitä minulta tietää.
— Minä luotan sinuun, Oswald, sillä vaikka pidänkin metsäpäällikköä suuressa arvossa, en kuitenkaan tahtoisi hänelle vielä uskoa salaisuuttani. Mutta mitä ihmiset siitä sanovat, että hän on ottanut pikku Klaran luokseen?
— Eipä juuri mitään. He luulevat sen tapahtuneen parlamentin käskystä.
Ja siihen heillä ei ole mitään sanomista.
Seuraavana päivänä saapui metsäpäällikkö, kuten Oswald oli ilmoittanut. Kate ratsasti hänen rinnallaan ja heidän jäljessään tallirenki, joka toi hevosen Klaralle ja kärryt tavaroita varten. Edvard riensi ulos ja auttoi Katen maahan hevosen selästä. Kate ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Edvard puristi sitä kunnioittavasti; hän oli iloinen ja mielissään siitä, että tyttö kohteli häntä kuin vertaistaan.