— Kiitos. Ja nyt tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa kahden kesken, Edvard Armitage, jatkoi herra Stone kääntyen Edvardin puoleen. — Te tiedätte, kuinka kiitollinen teille olen, ja kuinka mielelläni tahtoisin osoittaa teille kiitollisuuttani teossa. Sen vuoksi on minulla nyt teille ehdotus, ja pyydän teitä tarkoin punnitsemaan, ennenkuin annatte vastauksen. Minä tarvitsen kirjuria ja toivoisin, että te rupeaisitte tähän toimeen. Te tulette asumaan ja elämään minun kodissani, ja mitä palkkaan tulee, luulen sen teitä tyydyttävän. Ja minä maksan sen, Cromwellillä ja parlamentilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä; minä yksin olen teidän isäntänne. Te jäätte perheenne läheisyyteen ja voitte näin ollen paremmin auttaa ja suojella heitä. Mutta te ette aina tule olemaan kotona; minulla on suuri kirjeenvaihto ja te saatte olla lähettinä, kun jokin tärkeämpi asia on kysymyksessä. Siihen tarvitsen luotettavaa henkilöä. Ajatelkaa nyt ehdotustani. Neuvotelkaa veljenne kanssa ja ilmoittakaa sitten minulle, tahdotteko astua palvelukseeni vai ei.
Edvard kumarsi ja metsäpäällikkö meni sisään. Edvard auttoi sitten veljeään ja Pabloa kantamaan kärryihin raskaita arkkuja ja laatikoita, jotka sisälsivät Klara Ratcliffin omaisuuden. Pian oli kuorma valmis, ja Pablo pantiin sitä vartioimaan, kunnes Oswald tuli tallista. Molemmat veljet sitävastoin menivät sisään, jossa mieliala oli varsin hilpeä. Kate Stone oli pian tutustunut pikkutyttöihin, he istuivat pöydän ääressä metsäpäällikön seurassa, nauroivat ja juttelivat. Alice ja Edit olivat panneet pöytään mitä parasta talossa oli: maitoa, häränlihaa, kinkkua, voita, leipää ja hedelmiä. Kaikki söivät hyvällä halulla ja juttelivat ahkerasti.
— Minä tässä kiitän sisartenne taloudenpitoa, sanoi metsäpäällikkö
Edvardille. — Talonne näkyy olevan tuottava.
— Alice tiesi odottaa neiti Stonea, ja sen vuoksi hän on hankkinut tavallista parempaa, vastasi Edvard. — Emme näin suurellisesti elä arkioloissa.
— Niin, vastasi herra Stone leikillisesti. — Arkioloissa kai syötte toista ruokaa. Uskallanpa lyödä veikkaa siitä, että teillä ruokahuoneessanne on sellaistakin, jota ette uskalla näyttää Uudenmetsän päällikölle.
— Tällä kertaa ainakin erehdytte, herra Stone, vastasi Alfred.
— Uskon sanaanne, lausui metsäpäällikkö. — Mutta nyt, Kate rakas, täytyy meidän lähteä. Meillä on pitkä matka kotiin, ja Klara ei ole tottunut ratsastamaan. Jääkää hyvästi, rakkaat ystävät, ja kiitos vieraanvaraisuudestanne. Oletko valmis, Klara? Entä sinä, Kate?
Kaikki lähtivät pihalle. Metsäpäällikkö nosti Klaran hevosen selkään, ja Edvard auttoi Katea satulaan. Vielä kerran pyysi neiti Stone nuorukaista suostumaan hänen isänsä ehdotukseen. Metsäpäällikkö lausui ystävälliset jäähyväiset kaikille, varsinkin Edvardille ja sitten ratsastajat lähtivät liikkeelle. Kauan seisoivat sisarukset pihalla katsellen poislähtevien jälkeen, ja vasta kun he olivat kadonneet näkyvistä kutsui Edvard Alfredin syrjään kertoakseen hänelle metsäpäällikön tarjouksen ja kysyäkseen veljen ajatusta asiassa.
— Minun mielipiteeni tiedät jo, Edvard, minä kehoitan sinua muitta mutkitta suostumaan, sanoi Alfred. — Mistä syystä jäisit tänne metsiä samoamaan, kun kerran olet tilaisuudessa maailmaa näkemään? Minä tulen kyllä toimeen, nyt kun olen saanut Pablon, joka päivä päivältä käy yhä näppärämmäksi. Sinä opit toimessasi paremmin tuntemaan maailmaa ja sen oloja, ja sitäpaitsi hankit meille kaikille ystävän ja suojelijan. Lyhyesti sanoen: tyhmästi teet, jos kieltäydyt.
— Sinä olet kyllä oikeassa, Alfred, mutta minä olen niin tottunut vapaana samoilemaan metsiä, että minulle olisi hyvin vaikea istua nenä papereissa neljän seinän sisässä. Pyssy kynään, se on huono vaihtokauppa.