— Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.
— Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut. Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.
— Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.
— Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut
Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.
— Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.
— Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.
— Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä kristitty taas.
Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta; pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka Pablo oli astunut kristinopin tiellä.
Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa matkaan.
— Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan? kysyi Edvard metsävoudilta.