— Totta kyllä, Pablo, en mielelläni lähde sisarteni ja veljeni luota, mutta maailmassa ei aina käy tahtomme mukaan, ja minä teen sen enemmän heidän hyväkseen kuin omasta mielihalustani.
— Ei ymmärrä mitä hyvää siitä sisaruksille, että lähteä pois.
Ajatelkaa, onnettomuus tapahtua, mitä hyötyä silloin te tehdä?
Edvard-herra, te olla hyvin hullu.
— Sinä olet oikeassa, Pablo, minä en voi itse suojella sisariani, mutta minä hyödytän heitä enemmän lähtemällä kuin jäämällä kotiin. Muutoin en heitä jättäisikään. He eivät tunne ketään, ei heillä ole ainoatakaan ystävää, ja jos Alfred ja minä molemmat kuolisimme — kuka silloin heistä huolen pitäisi? — Mihin he joutuisivat? Eikö siis ole viisaampaa, että minä hankin heille ystäviä, jotka heitä auttavat ja tukevat, jos joku onnettomuus tapahtuisi? Ymmärrätkö minua?
— Kyllä, nyt minä ymmärrän; te ajatella enemmän kuin minä, Edvard-herra. Sanoin äsken, te olla hullu, nyt minä sanoa, Pablo suuri hölmö.
— Sitäpaitsi en koskaan olisi jättänyt Alicea enkä Editiä, ellet sinä olisi ollut luonamme, Pablo. Sinä olet kiltti ja näppärä poika, ja sinä pidät meistä kaikista, joten voimme sinuun luottaa. Sinä autat Alfredia, niin hyvin kuin voit, ja senvuoksi on minun helpompi lähteä matkaani. Eikö totta, Pablo?
— Kyllä, Edvard-herra! vastasi mustalaispoika ja tarttui Edvardia käteen, — te puhua totta. Pablo rakastaa Editiä, neiti Alicea, herra Alfredia ja teitä, herra Edvard. Hän rakastaa teitä kaikkia. Hän rakastaa teitä niin, että hän kuolla tähtenne. Ja te, hyvä herra, voitte lähteä kauas pois, Pablo tehdä työtä sillä aikaa.
— Sitä luulinkin, Pablo, ja minua ilahduttaa kuulla se sinun omasta suustasi. Ja ahkeria te kyllä olette, Alfred ja sinä, mutta mitenkähän te oikein tulette toimeen yhdellä hevosella, joka päälle päätteeksi on niin vanha kuin tämä Kimo tässä? sanoi Edvard. Hän tahtoi Pablon kautta kuulla, ajatteliko Alfred todella kesyttää jonkun villihevosen — ja aivan oikein!
— Alfred-herra puhua minulle hevosista eilen illalla; monta, monta hevosta metsässä, sanoi hän; mutta ei tiedä kuinka ottaa kiinni ne. Pablo osaa! Pablo ottaa kiinni yksi, kymmenen, kaksikymmentä — Pablo ottaa kiinni monta hevosta, sanoi mustalaispoika, ja ylpeys loisti hänen silmistään.
— Niinkö? kysyi Edvard epäilevästi. — Etköhän sinä nyt laske vähän liikoja, ystäväni? Mitenkä luulet saavasi kiinni tuollaisia villieläimiä?
Mutta sitä Pablo ei tahtonut ilmaista. Hän nauroi vain ja sanoi, että kun Edvard joskus tulee kotiin, joutuu hän kylläkin ymmälle nähdessään tallin täynnä hevosia; Edvard itsekin saa ratsuhevosen — kuin leikillä vaan Pablo sen hankkii. — Herra Alfred myöskin olla taitava, hän sanoi. — Hän pyytää lehmiä!