Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.
— Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.
— Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. — Minä en tule sitä pettämään.
— Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.
— Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä seikoissa.
— Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista… mutta toistaiseksi emme siihen kajoa.
Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen helposti järkytettyä mieltään.
Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta. Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. — — —
Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa, ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin lukemaan ja kirjoittamaan.
Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut. Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa, halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä, sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti Alfred hiipi eteenpäin — pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä oli vanha tuttu — Tom. — Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa, että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä talosta ulos.