— Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
— Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. — Tom on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa, on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.
Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman halkaisema — se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo lapio kolahti johonkin kovaan — se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä, kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti. — He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan! Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään — mutta Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.
Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred oli kaivanut aarrearkun. — Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat. Parasta on odottaa huomisaamuun.
Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi
Alicelle, mitä oli tapahtunut. — Missä on Pablo? kysyi hän.
— Hän on työssä puutarhassa — hän ja Edit.
— Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he tulevat — mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun, niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä on — Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon — ja ovet ja ikkunat meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt minun täytyy saada Pablo käsiini.
— Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.
— Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän makuuhuoneeseenne.
— Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut puutarhasta. — Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä — ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.