— Hyvä, sanoi Pablo. — Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!
— Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?
— Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin puolesta — ja teidän puolesta — ja omasta puolestakin, vastasi Pablo nauraen.
Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen — ja niin oli linnoitus valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.
Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski sisarensa menemään levolle.
— Kyllä, Alfred, vastasi Alice, — mutta me emme riisuunnu, sillä jos he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät, ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?
— Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat laukaista, vastasi Edit.
Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. — Nyt voit sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.
Hetket kuluivat — kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.
Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta arkihuoneen uuniin.