Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi. Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut jälkiäkään rosvoista.
— Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. — Sitten saat satuloida Kimon ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.
Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä laukkaa matkaan.
Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään, hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.
Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.
— Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.
Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.
Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää sisään ketään vierasta niin myöhään.
Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty, muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.
— Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. — Me emme saa hukata enemmän ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit ampunut häntä vain käsivarteen.