— Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein. Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: — Alfred, avaa! Alfred riensi avaamaan ovea.
— Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän, jotta rosvot eivät näkisi heitä. — Minä avaan heti oven, Edvard, vaara on nyt ohitse.
— Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella levottomalla äänellä.
— Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset sisään.
Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.
— Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. — Katsotaanpa tuota tuolla oven edustalla.
— Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.
— Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään: ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden jäljet kurkussaan.
Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä. Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: — Tom!
Edvard lisäsi: — Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen.