Pääkaupungissa.
Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein hyvin.
Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.
Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet, kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi. Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.
— Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. — Pidä suopunkisi valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.
— Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, — hyvin hyvä pian saada ne kiinni.
Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun, Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat, syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis, suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin: pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä aikaa — kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi, sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten talttuivatkin. — Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. — Miten kesytämme ne?
— Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna — hyvin kesyjä huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.
— Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä, sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.
Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.