— Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.
— Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan liinavaatevarastoani?
— Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. — Menepäs, Klara, noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.
Klara näytti alakuloiselta. — Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee
Lontooseen, sanoi hän. — Täällä tulee niin yksinäistä.
Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja suuteli sitä sanoen: — Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän laski miekan vuoteelleen ja kääntyi… Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja änkytti: — Minä — minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te astutte niin kepeästi…
— Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.
— Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.
— Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.
— Rakastan? Edvard punastui.
— Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin…