Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja näki Katen.
Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:
— Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja lukea sitä silloin tällöin?
— Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.
— Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi
Kate hymyillen.
— Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea, kuului Edvardin vastaus.
— Luvatkaa minulle vielä jotain.
— Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.
— Minä — minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen — olkaa varovainen sisartenne tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi teitä kaipaisivat — luvatkaa se minulle.
— Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.