— Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.
Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.
Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti.
Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson
osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster
Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.
— Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.
— Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.
— Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin
Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.
Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.
Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:
— Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin. Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat matkallanne maan halki. — Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen tyttärensä?
— Oikein hyvin.