— Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.
— Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.
— Koska saavuitte Lontooseen?
— Tulin eilen illalla.
— Aiotteko viipyä täällä kauankin?
— Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.
— Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme — mutta nykyinen mielivalta on entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä, jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat kirjeeni valmiit.
Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa, joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja, mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti Lontoosta pois.
Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti
Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa
Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa,
koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.
— Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. — Koska minun pitää lähteä kotimatkalle?