Verinen taistelu.
Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon, pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään suunnaten matkansa pohjoista kohti.
Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui takan viereen lämmittelemään.
Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan, ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä. Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.
Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui sisään, ja yksi heistä virkkoi:
— Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?
— Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään pitempiin puheisiin.
— Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen kuluttua.
— Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen keskustelusta.
— Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.