Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa, mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta, — siinä seisoi yksi veijareista nenä litteänä ikkunassa. — Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen, — nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.
Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.
Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. — Me tapaamme kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan. Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla, jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui, mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja kaatoi yhden vainoojistaan maahan.
Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks — kaks — kolme hän hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.
— Kiitos — monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! —, Te saavuitte tosiaan oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.
— Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.
— En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti, mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin…
— Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?
— Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on kahta konnaa vähemmän — tehkää te samoin.
Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.