— Hyvä, hän sanoi, — minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan päästä niin pian kuin mahdollista perille.
— Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. — Silloin voimme kulkea turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin samantapaisten rosvojen kanssa.
Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että
Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.
Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut, mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä, jotka olisivat voineet tuntua utelevilta — he iloitsivat vain toinen toisensa seurasta.
Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. — Niissä on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, — ja minua ei haluta saada seuralaisia kintereilleni.
Edvard heristi korviaan. — Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä ja uteliailta kysymyksiltä.
Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori vieras mursi ensimmäisenä jään.
— Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, — nyt olemme jo muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te? Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku, mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias… mutta lyhyesti sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon, josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani…
— Sen teen, kuului Edvardin vastaus, — ja suoraan ja rehellisesti tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.
— Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin tervetullut heidän kotiinsa — siitä vastaan.