— Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.
— Conynghame.
Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen
Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton.
Lancashire.
Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:
— Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.
— Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin taskuunsa.
— Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, — ikävä, ettei kaksi kelpo miestä uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?
— Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi nuorukaisen ojennettua kättä.
Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.
— Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. — Ne, jotka nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.