— Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. — Olitteko itsekin samassa taistelussa?
— Olin.
— Siinä kaatui minunkin isäni.
— Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista… Mutta hän oli ehkä sotamies?
— Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.
— Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.
— En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli eversti Beverley.
— Beverley! toisti nuori kavaljeeri. — Niin, nyt käsitän. Monta kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte. Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!… Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa. Tuossa on käteni.
Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä loppuun saakka, huudahti hän:
— Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän kauheasta kuolemastanne — kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa. Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?