— Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa joltain ystävältä.
— Ystävältä, toisti Chaloner. — Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta — tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua, armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen saapuu heidän vieraakseen.
Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.
Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon, missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.
— Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.
— Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori Chaloner, — mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni parhaaseen aikaan… Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa — hän on eversti Beverleyn poika!
Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen herkkuja.
— Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, — kun ei tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa. Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa eivät ratsut näe nälkää, Edvard… Mutta tosiaan — onko minulle tullut kirjeitä?
— Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.
— Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.