— Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun pyrit sitä likelle — silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää, mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun peura on pahoin haavoittunut.
He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan varmaan tapaisivat peuroja.
— Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. — Ja sitten sinun pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan. Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.
Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.
— Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, — mutta täytyy kai olla näin.
Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän. Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä hän kohosi seisaalleen.
— Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä, sanoi hän Edvardille. — Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen suojaan toisella puolella laaksoa!
— Mitähän se mahtoi pelästyä?
— Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun jäljessäni.
— Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!