— Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen vahinko — ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!
Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan — peura heristi korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.
Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.
— Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. — Noin ei käy huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.
— Mutta sehän on kuollut!
— Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään, mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet, ja me olisimme ampuneet senkin.
— Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin varani.
— Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. — Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-, kuusivuotias, näemmä…
— Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.
— Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös; yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee sitä useampia sakaroita se saa — toisinaan niitä voi olla kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli työstäni…