Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti pois sisälmykset.
— Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.
— En ollenkaan!
— Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne… sinä löydät kyllä tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten metsämiesten suissa.
Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.
— Ei Edvard, sanoi vanhus. — Minä sanon uudelleen: odota! Malta mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn, sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja — ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.
Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.
— Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, — minä koetan ampua niin paljon metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.
Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava, että osasi pilkkaan joka kerran.