Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen "lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.
VIIDES LUKU.
Karja lisääntyy.
Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa. Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä jälleen.
Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: — Nyt, Edvard, lähdemme metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen — silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.
Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein katosivat tiheään orjantappurapensastoon.
— Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin, niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin, että osut peuraa takapuolelle lapaa.
Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa saapuikin Turva kintereillään.
— Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:
— Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?