— Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.
— Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi. Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne, tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.
Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.
— Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui paikalle. — Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää perästä.
Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran haukunnan.
He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.
— Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto on näet hyvin vaarallinen.
Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen metsästyspuukollaan.
— Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.
— Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.