— Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.
Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin: he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä uudet rattaat herättivät suurta riemua.
— Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.
— Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on hirtetty ja teilattu maanpetturina.
— Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard vihoissaan.
— Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on päässyt pakoon Hollantiin.
— Entä kuningas?
— Hän istuu yhä lukkojen takana.
— Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. — Ja että minä olisin aikamies!
Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.