Edvard mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Otaksukaamme, ettei Beverleyn suku olisikaan kokonaan kuollut. Ajatelkaahan, jos jonakin päivänä ilmaantuisi kartanolle laillinen perillinen. Tahtoisitteko silloin luovuttaa Arnwoodin hänelle?
— Sen tekisin, Edvard, vastasi metsäpäällikkö vakavasti.
— Siinä tapauksessa peräytän sanani, herra Stone, sanoi Edvard. — Koska niin ajattelette, toivotan teille onnea, ja olen iloinen, että teistä on tullut Arnwoodin isäntä.
— Minua ilahduttaa, että katsotte asiaa siltä kannalta. Ja kuitenkaan, lisäsi metsäpäällikkö, minulle tuskin tulee tilaisuutta täyttää lupaustani. Eversti Beverleyn lapsethan hukkuivat liekkeihin, ja Arnwood jää arvattavasti tyttäreni perinnöksi.
Herra Stonen sanat leikkasivat kuin veitsen isku Edvardin sydäntä. — "Perinnöksi tyttärelleni", kohisi hänen korvissaan — "perinnöksi tyttärelleni". Nyt hän ei enää uskaltanut ajatellakaan Katea, olisihan näyttänyt siltä kuin hän olisi halunnut herraskartanoa. Arnwood! Hänen isänperintönsä, joka lain mukaan oli hänen!
— Ah, huokasi Edvard illalla vuoteessaan, — jospa en koskaan olisi lähtenyt pienestä metsänvartijanmökistäni! Tänne en enää tahdo jäädä. Alfredin ja minun pitää lähteä avaraan maailmaan onneamme koettamaan heti, kun sisaremme ovat joutuneet hyviin käsiin!
Aamun koitteessa hän nousi vuoteeltaan, pukeutui ja ratsasti sisariansa tervehtimään. He huomasivat kyllä, että hänellä oli ollut ikävyyksiä, vaikka hän koettikin näyttää iloiselta. Kim he olivat syöneet aamiaisen, viittasi Edvard Alfredille, ja veljekset menivät ulos.
— Mikä Herran nimessä sinua vaivaa, Edvard? kysyi Alfred.
— Se on pian sanottu, vastasi Edvard, ja sitten hän kertoi Alfredille kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kysyi veljensä mieltä vaikeassa asemassaan.