— Niin, sanoi Alfred, — jos Kate pitää sinusta, niin olisi asia pian ollut ratkaistu, mutta sinähän arvelet, ettei hän sitä tee. Hän ei sallinut sinun puhua, sanoit?
— Niin, hän teki minulle ymmärrettäväksi, että olin vain "herra
Armitage", ja että minun oli paras pysyä loitolla hänestä.
— Luuletko tyttöjen aina tarkoittavan, mitä he sanovat?
— Kate ainakin tekee niin, siitä olen varma. Ei, minä en ole erehtynyt. En! Hän on syvästi kiitollinen minulle siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, mutta siinä onkin kaikki.
— Mutta ehkä hän muuttaisi mieltään, jos saisi tietää, että olet
Edvard Beverley?
— Jos niin olisikin, tuntuisi minusta liian nöyryyttävältä tietää, että minä vain säätyni nojalla hänet voittaisin. Ei, Alfred, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin lähdemme kauas pois täältä. Alice ja Edit voivat kai lähteä Chalonerin tätien luo Boltoniin, minä rupean jonkin vieraan vallan sotapalvelukseen — yhdentekevää minne. Sinä — sinähän voit…
Alfred oli tähän asti kuunnellut rauhallisesti, mutta nyt hän keskeytti veljensä sanoen: — Niin, minä jään tänne — ainakin toistaiseksi, kunnes saan sinusta tietoja.
— Niinkuin haluat, vastasi Edvard. — Kun vain saan Alicen ja Editin hyviin käsiin, lähden jo heti seuraavana päivänä. Minun on tuskallista enää jäädä metsäpäällikön luo.
Kun Edvard illansuussa palasi kotiin metsäpäällikönasunnolle, oli sinne saapunut kirje Chalonerille. Sitäpaitsi tiesi herra Stone kertoa suuren uutisen: kuningas Kaarle oli päässyt Kanaalin yli ja oli nyt Ranskassa.
Vietettyään unettoman yön ratsasti Edvard heti aamun valjetessa Klaran entiselle asunnolle, jossa Chaloner ja Grenville nyt asuivat. Siellä hän sai tietää kirjeen sisällön. Vanhat Conynghamen neidit iloitsivat tyttöjen tulosta ja lupasivat lähettää vaununsa Lontooseen heitä noutamaan. — Iloissaan tästä ystävällisestä vastauksesta Edvard lähti kertomaan uutista sisarilleen.