Vaikka Alicelle ja Editille kyllä jo ennen oli puhuttu heidän mahdollisesta lähdöstään, herätti Edvardin uutinen heissä kuitenkin suurta surua. Varsinkin pikku Edit oli lohduton ajatellessaan eroa rakkaista veljistään, Pablosta, vasikoista, varsoista ja pikku kananpojista, ja hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Heidän oli määrä matkustaa parin päivän kuluttua ja kun Edvardin heti taas täytyi lähteä toimeensa, täytyi Alfredin pitää huolta kaikista matkavalmistuksista. Koko seuraavan päivän hän hääräsikin hiki hatussa, laittoi tyttöjen tavarat kokoon, sitoi matkalaukut ja järjesti heidän raha-asiansa. Viimein päästiin niin pitkälle, että hän saattoi ratsastaa Lymingtoniin tilaamaan vaunuja, jotka veisivät heidät Lontooseen seuraavana päivänä. Varhain aamulla he sitten lähtivät. Alfred oli ajomiehenä. Ajettuaan kolme päivää he saapuivat pääkaupunkiin, missä vanhojen neitien kamarineitsyt otti Alicen ja Editin haltuunsa. Alfred heitti hyvästi itkeville sisarilleen, jotka Conynghamien suku vaunuissa jatkoivat matkaansa Boltoniin, ja palasi takaisin yksinäiseen kotiinsa.
Veljekset olivat päättäneet yhtyä metsänvartijantalolla, mutta kun Alfred saapui kotiin, ei Edvardia näkynyt. Pahaa aavistaen Alfred satuloitsi heti hevosensa ja ratsasti metsäpäällikön talolle. Lähellä rakennusta hän tapasi Oswaldin, joka kertoi hänelle, että Edvard oli sairastunut kovaan kuumetautiin, hän oli kolme-neljä päivää ollut tajuton ja houraili kovasti.
Alfred hyppäsi hevosen selästä maahan ja pyysi Sampsonin viemään hänet veljensä huoneeseen. Kun hän astui sisään makasi Edvard vuoteellaan tiedotonna. Kyynelsilmin heittäytyi Alfred polvilleen veljensä vuoteen ääreen. — Veliraukkani! hän huudahti, — onneton se päivä, jolloin astuit tähän taloon!
Hetkisen kuluttua Edvard alkoi hourailla. Hän huusi Kate Stonea, kutsui itseään Edvard Beverleyksi ja puhui isästään ja Arnwoodista.
Alfred oli ollut noin tunnin verran veljensä luona, kun lääkäri astui sisään. Hän koetteli suonta ja sanoi:
— Pitäkää tarkoin silmällä, ilmestyykö hikoilemisen merkkejä, peittäkää hänet sitten tarkoin ja jos hän oikein vahvasti hikoilee, vastaan minä hänen hengestään.
Kahden tunnin kuluttua sairas alkoi hikoilla. Alfred peitti hänet hyvästi, ja pian nousi hiki kaikista huokosista. Edvard rauhoittui ja vaipui kohta syvään, virkistävään uneen.
— Jumalan kiitos, huudahti Alfred iloisena, — on siis toivoa.
— Toivoa! Onko toivoa? toisti ääni hänen takanaan. Alfred loi soimaavan silmäyksen Kateen, joka Klaran seurassa oli hiipinyt sisään. Kate oli hänen mielestään tavallaan syypää Edvardin tautiin.
— Niin, on toivoa, vastasi hän. — Toivoa, että hän voi tulla kyllin terveeksi voidakseen lähteä pois tästä talosta, johon hän onnettomuudekseen on astunut.