Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.
— Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.
— Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.
— Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.
— Metsästä, vastasi poika.
Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä; ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa metsään.
Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti toisia. — Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui sisään tulipunaisena ja hikisenä:
— Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. — Meidän täytyy valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme… ja nuoraa. Parasta on, että otatte pyssytkin.
— Mikä nyt on hätänä?