— Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.
— Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt valjastamaan Kimoa. — Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.
Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät matkaan.
— Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.
— Niin, katsokaas, selitti Alfred. — Tiedättehän, että jo kauan aikaa olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa. Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa vasikkoineen.
— Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, — mutta mitä se oikeastaan meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.
— En minäkään, sanoi Edvard.
— Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?
— Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. —
Missä päin lehto on?
— Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.