Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein — siinä makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun, Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.
— Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. — Joko vasikka on rattailla?
— Jo, kuului vastaus. — Ja me myöskin.
— Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!
Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä rattaiden jäljestä.
— Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. — Karja voi milloin tahansa lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.
Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen ammumiseen metsästä käsin.
— Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. — Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä käsken.
Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin häntä pystyssä kauheasti mylvien.
— Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. — Sen kanssa me kyllä tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli hyökkäämäisillään härän kimppuun.