Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.
— Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät kaikki häpeään, sanoi Jaakko. — Enpä totta tosiaan olisi uskonut, silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan, miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme myydä kaupunkiin.
KUUDES LUKU.
Ensimmäinen vuosi.
Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan. Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat metsänvartijantalolle.
Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.
Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä. Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.
— Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, — milloinka lähdette taas kaupunkiin?
— Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole sinne asiaa.
— Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.