— Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi
Alice.
— Et, väitti Alfred, — minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis myöskin saada osani.
— Me panemme kahtia, sanoi Alice.
— Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?
— Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.
— En.
— Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.
Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti, kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.
— Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.
— Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. — Emmehän nyt käy metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.