Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa, sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti liikkua ja kuopia, missä tahtovat.
Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan — ja mainio pyssy Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti sotaväkensä avulla.
Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun
Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija
Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. — Se
on juhlapäivä, sanoi hän.
— Miksi niin?
— Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.
Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta, kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni kananpojat, piti tulen vireillä ym.
— Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko luettuaan pöytärukouksen. — Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te tulitte metsänvartijantaloon.
— Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.
— Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se ole ollut onnellinen aika — yhtä onnellinen kuin se aika, jonka Arnwoodissa vietitte?
— Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, — vielä paljon onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin, mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.