— Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.
— Niin minäkin! huudahti Alice. — Minulla on työtä yllin kyllin, olen aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni vähän tahraantuisikin tai repeäisi…
— Entä mitä sanoo pikku Edit?
— Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.
— Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. — Kun meillä vain on kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi, Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?
— En, vastasi Edvard hymyillen, — en luule.
— Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni, kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista elonpäivää.
Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen kurttuisia poskiaan.
Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.
— Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. — Jos onnistun, saatte kyllä tietää siitä aikoinaan. — — — Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.