Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä savustaa kinkun tarvittaessa.
— Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. — Huomenna nähdään, mihin se kelpaa.
— Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.
— Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi yöpuulle.
Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi hämmästykseksi.
— Näettekö! hän huusi iloisena. — Onnistui kuin onnistuikin. Ansani tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan vaihtelua ruoassamme.
— Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?
— Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.
Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista. Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle suulle.