Veljekset.
Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän teki.
Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli kotiin ja sanoi:
— Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?
— Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?
— Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.
— Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain edellä.
Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.
— Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, — tässä on minun iso satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.
He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.