— Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. — Emme kai saa sitä elävänä ylös?
— Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen nyt heti, arveli Jaakko.
— Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.
— Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan, peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa, kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.
— Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. — No, ammunko sen?
— Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.
Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden, toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi syvästä kuopasta.
— Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien otsaltaan. — Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä kaivosta.
— Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän nahkaa. — Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme ikinä olisi saaneet sitä ylös.
— Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, — silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.